keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

EI TEIL MIKKÄ UHMA OLE?





Lina: Haluaisin vettä, kiitos. 
Kaadan vettä. Lina juo sen iloisesti. 
L: Äiti sä et koskaan kuuntele mua! Mä halusin maitoa, mutta sä kaadoit mulle vettä!
Minä: Sä kyllä pyysit vettä. 
L: No mä vahingossa sanoin, että vettä. Mutta mä tarkotin maitoa ja sä et koskaan kuuntele mua!

Vuosi sitten mä lähinnä hymähtelin muiden äitien uhmakeskusteluille ja mietin, että miten niillä voi muka niin rankkaa uhmaikäisen kanssa olla. Ei meillä mitään rankkaa ollut. Vuosi sitten. 
Ja kuten olen huomannut, mitään ei saisi vähätellä tai ainakaan sanoa ääneen - totesin jollekin, ettei meillä ole kovinkaan pahoja uhmia. Niin sieltä se bitchkarma tuli ja syksyllä se uhma rantautui meillekin. Tuplana. 

Elle: Hirvittävää itkua
M: Mikä hätänä kulta?
E: Lina katsoi mua päin!

Miten voi uhmaikään edes varautua? Ei mitenkään. Pitää vaan kasvattaa lehmänhermot ja toivoa, ettei se kestäisi kovinkaan kauaa. 
Meillä kahden uhmaikäisen lisäksi on vielä teini- ja esiteini-ikäiset, jotka käyttäytyvät välillä vähintäänkin samantasoisesti kuin uhmikset. Lottovoitto! 

M: Mitä ottaisit tänään aamupalaksi?
L: Paahtoleipää, paahdettuna kiitos!
Leivänpaahdin pompauttaa leivät ulos paahtimesta. 
L: Hirvittävää itkua - Mä en todellakaan halua, että mun leivät paahdetaan!

Hankalinta uhmaikäisen kanssa toimimisessa on varmaankin se, ettei koskaan voi tietää mitä tulevaisuus tuo. Nyt on kaikki hyvin, mutta viiden minuutin päästä voi olla helvetti irti. Ja kun toisen saa taas iloiselle tuulelle, niin aika satavarmasti sen toisen sukka on huonosti. Voin lyödä siitä vaikka vetoa. 
Ja homma alkaa taas alusta. 

M: Pukisitko Elle ulkovaatteet päälle, äiti pukee Ennan, niin lähdetään päiväkotiin. 
Elle pukee nätisti, kunnes olohuoneesta kuuluu "ei tää hanska mee!"
Puet vauvan ja menet olohuoneeseen, jossa odottaa lähes alaston uhmaikäinen ja kaikki vaatteet on heitetty pitkin olohuonetta. 
Eikun alusta. 

Oon koittanu lukea erilaisia kokemuksia, minkäikäisellä uhmaikä alkaisi jo menemään ohi. Ei se kuulemma mene. Pahenee vain, mitä isommaksi lapsi kasvaa. 
Muistaisin kuitenkin, että isommilla olisi joskus koulun alussa ollut muutama ihan kiva kuukausi? Vai olenkohan nähnyt unta....

Lina tulee pois vessasta. 
M: Menepä takaisin ja pese kädet.
L: Hirvittävää itkua - Äiti miksi sä sanoit mulle niin rumasti!?

Parhaita (kamalimpia) hetkiä ovat ne, jolloin lapsi on ensin aivan täpinöissään jostain ja sitten se yhtäkkiä huomaa, että voisi iloisuuden sijaan olla todella vihainen. Näitä hetkiä meillä on erityisesti, kun haen tyttöjä päiväkodista - ensin mua odottaa kaksi innoissaan pomppivaa lasta ja sitten kuin salaman iskusta molemmat alkavat huutaa, mesoa ja vetävät äksäksi päiväkodin lattialle huutaen, etteivät todellakaan halua kotiin. 
Makes sence, koska aamulla huudettiin, ettei haluta päiväkotiin. 

M: Elle, käypä pisulla ennen kuin mennään nukkumaan. 
E: Mulla ei ole aikaa sellaiselle!!

Mitä siis avuksi? Sterilisaatio. Sterilisaatio tai selibaatti ovat ainoita keinoja ehkäistä uhmaikää. 
Tai sitten heittää ne lapset tynnyriin. Sitä tapaa ei vain kovin moni katso hyvällä.... 

L: Äiti, ou mai gaaaad!

maanantai 24. huhtikuuta 2017

KUN KAIKKI MENEE PÄIN MÄNTYÄ


Siis ette usko. Ette voi uskoa. 

Mutta niin siinä sitten vain kävi, että kello 7:03 lauantaiaamuna tuli Mereltä viesti, että Stella on oksentanut sänkyynsä. Kyllä.
Siinä sitten pikaisesti koitin muutamaa bloggaajaa saada kaveriksi mukaani Helsinkiin, kunnes kännykkääni tuijotellessa huomasin sivusilmällä, että Lina oksensi sohvalla suuhunsa. For real!?! Kiikutin neidin äkkiä vessaan lopettamaan oksennuksensa ja jätin taas kerran hyvästit vapaalle.

Tyttöjen isä oli tullut jo perjantaina meidän luokse yöksi, koska mulla oli tiedossa aikainen lähtö Helsinkiin ja isä olisi jäänyt tyttöjen kanssa tänne meille viettelemään isäviikonloppua. Noh, me jäätiinkin sitten kaikki tänne.
Mikään ei ole oikeastaan pitkään aikaan harmittanu niin paljoa kuin tämän reissun peruuntuminen. Mä odotin Helsinkiin pääsyä, blogitapahtumia ja Lapsimessuja todella paljon. Varsinkin hotellihuonetta, kokonaisia yöunia ja ihanaa hotelliaamiaista! 
Mutta sitäkin enemmän mä odotin omaa aikaa, aikuista seuraa ja sitä, että pääsisin hetkeksi tuulettamaan ajatuksia pois kotoa. 

Älkää käsittäkö väärin, mutta mä oon viimeiset kolme viikkoa ollut putkeen lasten kanssa, koska maaliskuussa vaihdettiin viikonloput lasten isän kanssa päittäin. Uhmäikäiset ovat uhmanneet koko kuukauden enemmän kuin koskaan - vuorotellen, jottei hetkeäkään ilman uhmaa pääsisi valumaan sormien läpi. 
Uhmailujen lisäksi yhdellä lapsista on maaliskuussa paljastunut vakavia asioita, joiden käsitteleminen henkisellä tasolla on ollut mulle itselle todella rankkaa. Varsinkin, kun ei ole sitä toista, kenen kanssa niistä puhua ja aikuista, jonka kanssa tehdä suunnitelmaa tulevaisuuden varalle. 
Lasten kanssa tapahtuneen lisäksi mulla on ollut ihan järkyttävä ikävä mun Pappaa, jonka kuolemasta tulee kesällä kaksi vuotta. Papalla oli tapana lähettää mulle sähköpostia ja mä löysin noin kuukausi sitten ne sähköpostit, kun poistelin roskapostia saapuneet-kansiosta. Siitä saakka mulla on päivittäin ollut pieniä itkukohtauksia ja kovaa ikävää.  
Mä stressaan myös aika paljon tulevaa syksyä ja epäselviä työkuvioita.

Pieni hetki itselle olisi tullut todella tarpeeseen. Akkujen olisi ollut hyvä päästä latautumaan.

Mutta koska kukaan ei näitä suunnittele etukäteen (paitsi joku, joka ei halua mun reissujen koskaan sujuvan), niin eipä tästä voi ketään syyttää. Shit happens.

Nyt jäi BID, IBA, hotellihuone ja Lapsimessut väliin. Ensi vuoteen?

perjantai 21. huhtikuuta 2017

ANNA LAPSESI PUKEA SINUT - TEINIEDITION






Tänään oli taas "Anna lapsesi pukea sinut" -päivän vuoro. En ole aikaisemmin osallistunut, koska joko olen unohtanut sen tai sitten olen ollut raskaana ja vaatekaappi on ollut tyhjää täynnä. 
Tällä kertaa päätin osallistua ja annoin vapaat kädet isommille tytöille valita tämän päivän vaatteet. 

Ei ollut mitenkään yllätys, että näytin varmaankin vähintään samanikäiseltä kuin asun kokoaja, mutta - munhan vaatteita nämä ovat, joten miten olis päivitys pois teini-iästä? Vai onko pakko? 
Vaatteet, mitkä sitten lopulta A valkkasi yksin, ovat siis vaaleanpunainen collegepaita, musta toppi, mustat legginsit, joissa reiät polvissa. Päälle piti laittaa musta nahkatakki ja jalkaan valkoiset lenkkarit. 
Ei, ne batmansukat eivät ole teinin valinta. Vaan minun. 

Itse pukisin itseni kyllä lähes samalla tavalla. Ainoa, minkä muuttaisin, on tuo musta toppi. Mulla on sellanen kiva pitkä valkoinen t-paita, jonka olisin mielummin tuonne alle laittanut. 
Mutta collegepaita on mulla enemmänkin kotipaita, enkä oikeastaan "ihmistenilmoilla" sillä ole paljoa liikuskellut. 
Täytyy kyllä antaa propsit teinille - mulla oli mukava olla näissä vaatteissa. 

Ens kerralla ehkä uskallan antaa uhmaosaston päättää vaatteet. Jännä nähdä, mitä sieltä tarjotaan!
© Annu.. Design by Fearne.